Tänään ajattelin kirjoittaa asiasta joka on pyörinyt viimeaikoina mielessä. Laihduttaminen. Pelottava sana ja ajatus. Erityisen pelottava minulle koska olen vasta pari vuotta sitten toipunut syömishäiriöstä. En koskaan saanut virallista diagnoosia. Kävin kuitenkin ravitsemusterapeutilla ja terapiassa. Päässä liikkui vain oma keho, liikunta ja terveellinen syötävä. Aina jos söin vaikka palan suklaata oli edessä vartin vatsalihastreeni. Jos söin aterian oli edessä pitkä lenkki. Aina vain laihduin mutta oma peilikuva yhä oli aivan järkyttävä. Liikaa läskiä ja liian leveä. Siinäkin pisteessä kun olin 47kg, esillä vain lihaksia ja reisien väli oli valtava, olin yhä omaan näköön lihava. Ympärillä kauhisteltiin laihoja ranteitani ja sitä miten esillä luut olivat. Mutta en minä nähnyt niitä. Siinähän oli ihan hirveä rasvakerros päällä? Ei ollut.
Joku kaunis päivä näin kuvan jonka olin ottanut itsestäni peilin kautta kauan aikaa sitten. Luut törrötti, rasvaa ei ollut, hiukset putoili päästä ja näytin onnettomalta. Siis tältäkö minä näytän? Nyt täytyy syödä. Tämä ei ole enää normaalia.
Ja aloin parantua. Söin normaalisti, sallin herkkuja silloin tällöin ja kielsin itseäni katsomasta puntaria tai treenaamasta päivittäin. Paino alkoi nousta, olo parani ja yhtäkkiä huomasin stressin syömisestä vähentyneen. En enää ahdistunut palasta suklaata tai siitä että takapuoli ei ollut täydellisen pyöreä. Aloin tuntea oloni hyväksi kehossani.
Hauskinta on, että se millaisena näin itseni silloin pahimpana aikana on se mitä olen nyt. Lievästi ylipainoinen, rasvaa siellä täällä. Ehkä tässä vaiheessa pitäisi antaa olla ja iloita etten ainakaan ole enää liian laiha, mutta en koe oloani enää terveeksi tässä kehossa. Olen voinut fyysisesti ja henkisesti huonommin tässä kehossa. Syön todella epäterveellisesti ja olen jatkuvasti väsynyt. Väsymykseen vaikuttaa raudanpuute, mutta liikunnan ja parin päivän karkkilakon jälkeen voin aina paremmin. En sano, että muiden pitäisi laihduttaa mutta nyt kyllä minun täytyy.
Mutta pelkään. Pelkään suunnattomasti putoavani takaisin siihen kierteeseen, että jokainen ruoka mikä käy suussani on rangaistava asia. Tahdon laihtua terveellisesti. Pelkään silti että syömishäiriö ottaa minusta taas vallan. Tunnen sen tikittävän pääkopassa. Tik. Tak. Se odottaa oikeaa hetkeä iskeä. Se odottaa sitä päivää kun menetän hermot romahduettani taas syömään suklaata. Se odottaa että voi kaapata normaalin Paulan ja ottaa ohjat. Se tahtoo tuhota minut.
Olin 2 viikkoa syömättä mitään herkkuja vuodenvaihteen jälkeen ja voin oikeasti paremmin silloin! Nyt taas kuitenkin syön päivittäin herkkuja ja kerran aloitettua se on vaikea lopettaa. Ostettiin jopa puntari poikaystäväni kanssa. Sallin itselleni katsoa sitä vain kerran viikossa, jotta tiedän onko painoa oikeasti pudonnut. Jos alan tekemään tätä enemmän, on riski pudota syvään syömishäiriön onkaloon aika suuri. Ollaankin siis sovittu poikaystävän kanssa että hän piilottaa puntarin jos alan liikaa seuraamaan sitä. Pelkään, mutta yritän tehdä tämän terveellisesti.
Ajattelinkin että jakaisin tässä blogissa sillon tällöin omaa edistymistä (jos sitä siis tapahtuu) ja päivittelen omaa oloa sitä mukaa mitä paino tippuu. Paheneeko mieliala? En tiedä vielä mutta toivon että pysyn yhä mieleltä terveenä näiltä osin.
Toivon että kukaan ei laihduta vain koska ei pidä siitä miltä oma keho näyttää. Laihduttamisen takana kannattaa aina olla joku terveellisempi agenda. Kuten minulla se että tahdon olla pirteämpi (sekä tahtoisin mahtua vanhoihin farkkuihin takaisin, ettei tarvitse ostaa uusia).
Tsemppiä kaikille jotka on samalla tiellä ja tervetuloa seuraamaan mun matkaa parempaan oloon. Ei pelkästään laihduttamisen kautta vaan elämäntapamuutoksen avulla.
